Jalkapohjat pisteli lumessa, katsoin taivasta ja pyörin ympyrää, tähtiä, niin paljon, näin yhden sammuvan, ja toisen lentävä. Luulen kyllä että se oli vain satelliitti. Uskalsin silti toivoa. Pyörin ympyrää ja toivoin, että se tunne olisi kestänyt ikuisesti. Menin kalloiolle makaamaan ja annoin vasta maahan sataneen lumen sulaa villapaitaani ja hameeseeni ja jäädyttää minut. Suljin silmät ja näin edelleen tähdet. Salamanvalossa lumihiutaleetkin näyttivät tähdiltä. Mietin maailmaa, miten suuri se onkaan. Mietin avaruutta, ajattelen sitä aivan liian usein. Miten kaikki on suurta eikä lopu koskaan. Niin mä uskon. Mietin vanhoja aikoja, ihmisiä joita oli ennen ja itseäni ennen. Joitakin mun tuli ikävä. Joitakin hetkiä tuli niin kauheen ikävä. Joitakin ihmisiä ja joitakin asioita itsessäni. Mietin nykyhetkeä ja tulevaa, en mä silti välttämättä menis ajassa taaksepäin, koska tälläkin hetkellä on niin paljon asioita joita odotan, ja ihmisiä joista välitän. Niin paljon. Enemmän kuin mistään muusta, enemmän kuin itsestäni.
Missään ei oo parempi kun siellä missä on.
Tiedän kuka olen, tiedän mitä haluan ja tiedän missä olen.
Pidän ajatuksistani.
En ole koskaan väsynyt. En ikinä haaveile ikuisesta unesta.
En ikinä itke.
Tiedän mitä haluan tulevaisuudeltani.
Olen tyytyväinen itseeni.
Ei minulla ole pahoja ajatuksia koskaan. Ei, ei.
En pelkää olla yksin hereillä öisin.
En koskaan valehtele.
Kaikki valehtelee joskus.
....Minäkin..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti