Miksi maailmani on niin pieni. Vain minä ja ajatukseni. Elämää ympärilläni, mutta en saa siitä mitään irti. Kaikki on ihan sama. Taivas on suuri ja houkutteleva, sinne minä haluaisin. Joku päivä. Joskus. Jotenkin. Mutta ei sinne kukaan pääse. Se on kaunis ja turvallinen. Tyttö kävelee pitkin katon harjaa ja miettii mitä jos jalka vahingossa lipsahtaisi, silloinhan hän ei näkisi enää pian nousevaa kuuta.
On jo toinen ilta, ja kuu on tullut taas tervehtimään. Kertomaan asioita tulevasta, ja varoittamaan tyttöä. Lohduttamaan ja ilahduttamaan. Tyttö ei jaksa keskittyä, ja hänellä on levoton olo. Aivan kuin taivas hetken päästä putoaisi, tai maa halkeaisi jalkojen alta. Linnut tippuisivat taivaalta, ja puut vajoaisivat maan sisään, ja kaikki muu sen mukana. Ajatukset huutaisivat päässä, ja kukaan ei pääsisi koskaan rauhaan. Tulisi tulva, tulisi tulipalo. Meteoriitti tippuisi ja kuu räjähtäisi. Tähdet sammuisivat yksi kerrallaan, kaikki kuolisivat ja maailma loppuisi.
Tummat puut heittävät varjojaan joka puolelle, ja paha alkaa leviämään ympäristöön sen mukana. Onneksi sitä ei näe. Puiden alastomat oksat erottuvat kuollutta taivasta vasten, miksi se näyttää kuolleelta? Ei se saisi. Se ei ole koskaan hyvä merkki. Kohta on taas yö, ja ainoa asia minkä tyttö muistaa lähipäivistä, on oudot unet, kahvi, pahat asiat, ja vähemmän pahat, kuu ja valokuvat. Kirjoittaminen ja pahojen asioiden piirtäminen. Ei saisi olla niin paljon pahaa. Mutta yksin tyttö ei voi muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Joten mitä suotta sellaista yrittämään. Tai edes toivomaan.