Kuka valehtelee ja kuka on oikeessa

Jalkapohjat pisteli lumessa, katsoin taivasta ja pyörin ympyrää, tähtiä, niin paljon, näin yhden sammuvan, ja toisen lentävä. Luulen kyllä että se oli vain satelliitti. Uskalsin silti toivoa. Pyörin ympyrää ja toivoin, että se tunne olisi kestänyt ikuisesti. Menin kalloiolle makaamaan ja annoin vasta maahan sataneen lumen sulaa villapaitaani ja hameeseeni ja jäädyttää minut. Suljin silmät ja näin edelleen tähdet. Salamanvalossa lumihiutaleetkin näyttivät tähdiltä. Mietin maailmaa, miten suuri se onkaan. Mietin avaruutta, ajattelen sitä aivan liian usein. Miten kaikki on suurta eikä lopu koskaan. Niin mä uskon. Mietin vanhoja aikoja, ihmisiä joita oli ennen ja itseäni ennen. Joitakin mun tuli ikävä. Joitakin hetkiä tuli niin kauheen ikävä. Joitakin ihmisiä ja joitakin asioita itsessäni. Mietin nykyhetkeä ja tulevaa, en mä silti välttämättä menis ajassa taaksepäin, koska tälläkin hetkellä on niin paljon asioita joita odotan, ja ihmisiä joista välitän. Niin paljon. Enemmän kuin mistään muusta, enemmän kuin itsestäni.

  Missään ei oo parempi kun siellä missä on.

Tiedän kuka olen, tiedän mitä haluan ja tiedän missä olen.

Pidän ajatuksistani.

En ole koskaan väsynyt. En ikinä haaveile ikuisesta unesta.

En ikinä itke.

Tiedän mitä haluan tulevaisuudeltani.

Olen tyytyväinen itseeni.

Ei minulla ole pahoja ajatuksia koskaan. Ei, ei.

En pelkää olla yksin hereillä öisin.

En koskaan valehtele.            

Kaikki valehtelee joskus.

....Minäkin..?

valkoinen suruverho piilottaa maan

Tyttö käveli ulkona. Seisoi mäella ja katseli taivasta. Hän katseli kuolleita puita, ja sumeaa kuuta. Kuu yrittää ehkä kertoa jotain, mutta tyttö ei saa siitä selvää. Ehkä se kertoo tulevasta talvesta. Se pelottaa. Talvi. Kun tulee talvi, tyttö muistaa asioita, se tuo muistoja, edellisten talvien pahaa oloa tullessaan. Olisikohan tämä talvi erilainen. Kuu muistutti tyttöä jostain menneestä, ja hän saattaa tietää mistä. Asiat eivät välttämättä muutu paremmiksi. Tulee talvi, kuu kertoi, että tuleva talvi poikkeaa edellisistä. Tapahtuu jotain suurta. Tai jotain pientä ja merkittävää. Niin tyttö tämän viestin tulkitsi. Hän kävelee mäkeä alaspäin, ja katselee ympärilleen. Hän tuntee jotain. Onko se lähestyvä talvi. Onko se pelko, vai ilo siitä. Onko se tyhjyys. Hän ei tiedä. Edelleen tyttö tarkkailee ympäristöä ja kuuntelee metsästä kuuluvia ääniä. Missään ei näy mitään, kuin koko maailma huutaisi tyhjyyttä. Niin kovaa, ettei tyttö edes kuule ääntä. Onko maailma oikeasti ihan tyhjä? Onko tyttö aivan yksin. Ovatko kaikki muut kadonneet, lähteneet kauniimpaa maata etsimään. Tämähän on kaunis. On tummansininen taivas, sininen ympäristö, sinisenhämärä metsä, kaikki on niin sinisen rauhallista. Vaikka maailma onkin täysin pilalla, voi siitä silti ajatella kauniisti. Jos osaa. Vaikka maailma  on itsessään maailman rumin asia. Taivas on kaunis. Toivottavasti paha ei saastuta sitäkin.
Tyttö katsoo edelleen kuuta. Oksien välistä, se näyttää silti niin kauniilta. Tyttö avaa suunsa, ja puhuu. Hän kertoo ääneen, miten hän periaatteessa odottaa talvea, vaikka se toisikin tullessaan pahaa oloa. Tyttö sanoo, että paha olo tuntuu hänestä jollain lailla hyvältä. Hän ei osaa selittää. Voiko se edes olla niin. Ehkä tämä hyvältä tuntuva paha olo, ei olekkaan pahaa. Ehkä se on hyvää oloa. Ehkä yksin metsässä  lumen seassa käveleminen ja pahojen ajatusten ajatteleminen, on onnellisuutta. Ehkä katolla, lumessa, mekko päällä istuminen ja taivaan ihailu on hyvää oloa. Mutta silti, jo sana talvi, luo jonkinlaisen tunnelman, mitä tyttö ei osaa selittää. Onko se jotakin mennyttä, vai onko se jotakin tulevaa. Onko sitä edes olemassa, tai tuleeko se edes ikinä. Kukaan ei tiedä, eikä kukaan voi sitä tytölle selittää. Ei edes ystävä kuu.
Tyttö huomaa olevansa ulko-ovella, ja tajuaa että pian se kauneus ja ajatukset hänen ympäriltään katoavat. Hän kääntyy ympäri ja miettii puhuiko hän tosiaan yksinään. Ei, hän puhui kuulle. Niin hän luulisi. Ovathan tähdetkin vielä piilossa.

Nyt maassa on lunta. Nyt on talvi. Nyt kello on 2:22 ja katselen ulos ikkunasta, ja muistan mitä talvi on. Miltä se tuntuu. Taas.

Minä ja meri

Kävin mun vanhassa koulussa (yläasteella) yks päivä ja tuli asioita mieleen.

Minä ja meri

Minä olen aina rakastanut merta. Ja oikeestaan myös pelännyt sitä, koska liian useesti kävelen meren rannalle, annan varpaiden kastua, ja mietin, miltä tuntuisi antaa aaltojen kiemurrella mun keuhkoihin ja tukehduttaa mut niiden kauheuteen ja siihen kauneuteen. Koska tavallaan hukkuminen on mun mielestä kaunista. 

Olen tyttö. Asun Naantalissa, kaupungissa, jossa auringon pitäisi aina paistaa ja elämän pitäisi olla valoisaa. Mun kohdalla se ei niin ole. Vaikka mä pidänkin auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin ei se oikeen kuvasta mua. Eniten mä pidän hämäristä, tuulisista ja hieman viileistä illoista. 

Mulla on äiti ja isä, aivan kuin normaaleissakin perheissä. Asun omakotitalossa Naantalissa, aivan luonnonmaan perällä. Täällä, missä on paljon merta. Koulussa menee ihan hyvin. Mulla on kavereitakin, mutta useiden kanssa välit ovat viileentyneet. "Omistan" yhden hyvän ystävän. Musta tuntuu, että ilamn sitä oisin kuollut, ei.. musta tuntuu että ilman sitä mun olo ois kun kuolleella. Hänen olemassaolonsa antaa mulle edes yhden hyvän syyn, että voin valehtelematta sanoa olevani onnellinen. Välillä oon hajalla, välillä hymyilen. 

Ovi mun takana paukahtaa kiinni. Naantalin autinkona tunnettu suuri keltainen valopallo, joka oikeasti sijaitsee miljoonien kilometrien päässä, piiloutuu tiheän mäntymetsän suojaan. Ajattelen merta ja toivon olevani kuollut. Joka sekunti toivon, että äskeinen hengenveto olisi viimeinen. Ei se koskaan ole niin. Nyttenkin kävelen sateen kastelemaa hiekkatietä pitkin kohti meidän rantaamme, ja hengitän. Sade ropisee maahan, ja samalla kasvattaa Naantalin öljyjalostamon saastuttamaa merta. 

Lokkien kirkuminen tappaa korviani. Näyttää siltä, kuin taivaalla olisi menossa sota, kun naurulokit taistelevat hyönteisistä, jotka eivät koskaan tule loppumaan. 

Tummanvihreä vesi kuohuaa meressä ja näyttää siltä, kuin se olisi valmiina tappamaan kaiken elollisen. Välillä näen silmissäni valmiin suunnitelman siitä, miten annan aaltojen pyyhkäistä ylitseni ja viedä minut mukanaan kuolemaan. Näin minä ajattelen juuri näinä päivinä, kun mädäntynyt levien peittämä ruumis itämeren pohjassa tuntuu kauniimmalta vaihtoehdolta kuin eläminen. Olenhan jo periaatteessa kuollut, sisältä. "Niin kuollakseen on elossa, enimmäkseen jo kuollut." 

Meri kuiskaa korviini kuoleman sointuja. Meri kertoo, että minun pitää lähteä sillä hetkellä, kun siltä tuntuu. 

Ajatukset paperilla ovat liian vaikeita tulkittaviksi, jos niitä ei omakohtaisesti ymmärrä. Meri yrittää vakuuttaa minua sen kauneuden tarjoamasta pelastuksesta. Lokkien kirkuminen yltyy, aallot lyövät rantaan ja samat ajatukset kiertävät kehää päässäni, yhä uudestaan ja uudestaan. 

Meri yrittää kertoa minulle hienovaraisesti, että minun olisi parempi muuala, että kuoleman valtaama paha maailma ei ansaitse minua. Lopulta kuiskatut sanat yltyvät meren raivoksi. Myrskyn myötä aallot huutavat minulle"Saastainen tyttö et ansaitse elää!", ja minä lähden. 

Ehkä joskus pikkulapset sukellellessaan löytävät levän peittämän ruumiini ja miettivät "Mikä mahto olla tuon tytön tarina, jonka meri on raivoissaan niellyt." 

Annan isovarpaani rikkoa tyynen merenpinnan. Vastahan täällä myrskysi. Hah, Naantali, kyllä sinunkin loppusi vielä koittaa, ehkä eri tavalla, ehkä ei. Ehkä meri tappaa sinutkin.
Annan peilityynen pinnan rikkoutua.

Annan itseni vajota.

En taistele mitään vastaan...

..en edes kuolemaa

..ja annan sen ottaa minusta kiinni.

Jokaisella on eri kohtalo.

Minun kohtaloni on hävitä. 

Toi oli joku kirjotelma ysin keväältä, minä ja meri

Löysin äsken siivotessani, ja päässä ei ajatuksia kulkenut joten kirjoitimpas sen tänne. Osa totta osa ei.

Jotain sähläämistä tosta seuraskin sillon. Ehehehehe.

Ja tässä tä mun uus rakkaus ♥ (septum)

tie pelastaa jos vaihtaa suuntaa

Kello on taas yli kaksitoista. Öisin pitäisi nukkua, mutta tyttö valvoo. Hän pitää pimeästä. Hän pitää hiljaisuudesta, minkä musiikki saa välillä rikkoa. Ehkä hän silti kaipaisi jonkun sinne valvomaan hänen kanssaan. Hän asettelee kynttilöitä eripuolille huonetta. Valkoiselle tuolille, punaiseen lasikulhoon neljä kynttilää. Pieneen punaiseen lasipurkkiin yksi kynttilä. Kolme harmaat kynttilää mustanruostuneeseen korkeaan kynttilänjalkaan. Tyttö kävelee ikkunan luokse ja katsoo ulos. Vaaleanpunertava taivas katoaa kuolemaa tekevien puiden taakse. Taitaa olla jo yö. Ennen kuin tyttö vetää verhot kiinni, hän raottaa ikkunaa ja vetää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa. Ulkona on ihanan kylmä, tyttö toivoisi uskaltavansa mennä sinne, mutta häntä pelotti. Tyttö vetää viininpunaiset pitsiverhot ikkunan eteen ja toivoo ettei kukaan näe häntä niiden lävitse. Hän istuu vanhaan nojatuoliinsa, ottaa kynttilän pöydälle hänen eteensä. Sytyttää tulitikun, ja siirtää liekin siitä kynttilään. Se syttyy hitaasti, ja palaa pienellä liekillä. Aivan kuin se tekisi jotain kiellettyä, ja yrittäisi pysytellä piilossa. Tyttö miettii, onkohan tulitikun kärki vielä kuuma, hän kokeilee, tulitikku jätti ihoon punaisen ja kohonneen jäljen. Oli se kuuma. Tyttö sytyttää suitsukkeen, ja katsoo kun se muodostaa ilmaan ikäänkuin jonkinlaisia pitsikukkia. On niin hämärää. Tytön vieressä ollut kynttiläkin oli jo sammunut. Kaikki kynttilät olivat palaneet loppuun, kolme hän sammutti itse. Olipa aika mennyt nopeasti. Kello on taas liikaa, tytön pitäisi nukkua.

laululintu, riisu huntu

                       APULANTA, TONI, mulla on ikävä teitä.

"Turvaan turtaan mieleen

Turhaan laupeuteen

Suojaan känsän alle

Katkeruudessa kasvaa kunhan sille on multaa"

"Rajapisteen takana kysymykset odottaa

Kuka nylkee ketäkin? Kenen iholla on reittikirja jota seuraa?"

"Laululintu riisu huntu

Laskeudu kädelle

Varastettuun tuntiin ainoaan"

"Hauras kiinnekohta

Kytkee raivokkaan

Riitteen lailla kantaa

Eikä huomioi muuri

Eikä tunnista muuri"

"Kuka onkaan se joka ääriviivamme piirtää?

Kuka antoi muotosi joista kasvanut on reittikirja jota pelkää?

Laululintu riisu huntu

Laskeudu kädelle

Varastettuun tuntiin ainoaan

Synkkä muusa verta suussa

Anna unilaulu

Näytä hetki rauhan ikkunaa"

Apulanta on ehkä paras asia maailmassa.

Tuli kova ikävä.

yö

Alastomat puut heittävät hämärälle tielle vänkyräisiä varjojaan, kun sulanut kynttilä käsissäni kävelen loivaa alamäkeä merelle päin, sinne, missä lokit laulavat suruvirsiä. Hämärtynyt ilta on nyt kokonaan vetäytynyt mustan verhon taakse, ja pimeys kuiskii pahoja sanoja korviini. Koitan olla kuuntelematta ja kävelen eteenpäin. Möröt valehtelevat. Ystävääni kuuta ei näy, mutta sen valo hohtaa pilven takaa niin, että tiedän missä kohtaa taivasta se on minua piilossa. Pidän kai siitä liikaa. Niin... Tähtiä on monta. Tunnistin otavankin. Pieniä tähtiä yhdessä kasassa. Iso tähti. Kohta, joka on paljas tähdistä. Lentokoneita ja tähdenlento. Samalla sekunnilla kun näin sen, olin jo mielessäni lausunut toiveeni. Tiedän ehkä sittenkin mitä haluan. Toteutuukohan toive koskaan, se jää nähtäväksi. Kuu on edelleen piilossa, nyt niin, että minun täytyy katseellani sitä etsiä. Kynttilänliekki luo pienen valokehän ympärilleni. Joidenkin mielestä valo voisi tuoda turvaa, mutta minua se vain hermostuttaa. En halua tietää liikaa. Se voisi paljastaa pensaiden takana piilossa olevien otusten silmät, tai jotain muuta, mitä minun ei tarvitsisi nähdä. Ei pimeyttä saa yrittää valaista, sen kuuluu olla salattu. Ei pimeyttä koskaan opi täysin tuntemaan. Puhallan kynttilän liekin sammuksiin, olen nyt pimeyden armoilla. Jatkan loivan alamäen kävelemistä merelle päin, ja toivon, että toiveeni kuultiin... Enkä minä oikeastaan edes pelkää pimeää. 

  

we are the nobodies

Mitäkö on tapahtunut? Ei mitään, muistaakseni. Huonettani koristavat uudet kolme mustaa kynttilää, ja viininpunaiset pitsiverhot. Ne minä aina laitan ikkunan eteen, ettei kukaan näkisi minua. Ovikin on lukossa, ettei kukaan tule sisään. Päivät ovat aika tyhjiä. Minulla ei oikeastaan ole elämää, antakaa minun siis olla elämättä elämääni, jota ei ole, yksin, täällä lukkojen takana. Täällä voin piirtää, kuunnella musiikkia ja ommella. Täällä saan olla hiljaa, ilman, että joku kysyy, mikä on, ei ole mikään eikä mitään. 

Koulujuttuja olen miettinyt. Saavat pääni entistä sekaisemmaksi. Ehkä menen vain lukioon. Ehkä ei ole muuta vaihtoehtoa. En tiedä mitä haluan, oikeastaan, en halua mitään. Ehkä se onkin ongelmana. Ei ole haaveitakaan, siksi tämä onkin niin vaikeaa.

....Ja tämännäköisenä minä tänään piiloudun maailmalta.

pois enää pääse ei

"Katsoin sinuun ja kysyin mikä sinun on. Jatkoit vain tyhjään tuijottamista, sanoit että olit kovin väsynyt. Yritin vääntää hymyn kasvoilleni,jospa se tarttuisi sinuun. Miten se voisi tarttua kun hän ei huomaa minua. Istun penkille ja kuiskaan korvaasi sanoja huomisesta, joiden piti lohduttaa. Silmästäsi valuikin kyynel ja tajusin tehneeni jotain väärin. Sinä sanoit heikolla äänellä, että pelkäsit niin kovasti huomista."

Kävelin tänään ulos ja säikähdin sitä lehtien määrää. Ihan oikea syksy. Tuuli, ja taivas oli värjäytynyt harmaksi. Yksinäiset mustat linnut seikkailivat pilvien seassa ja tuntui kuin ne olisivat kadottaneet äänensä. Kasvoille satoi, meikit alkoivat pisaroiden mukana valumaan pitkin poskia. Montakymmentä vuotta vanhan vaahteran ylimmät oksat yrittivät alastomina koskettaa taivasta. Alempana oli vähän kuihtuneita punaisenkirjavia ja ruskeansävyisiä lehtiä, nekin tekevät kuolemaa. Periaatteessa syksyllä tuntuu kuin heräisin uudestaan eloon, silti olo on yhtä kuollut, kuin makaisin mädäntyneiden lehtien seassa soratiellä. Kaikki on kyllä hyvin. En ole surullinen. "Juuri kun taivas oli selkiintymässä, uudet onnettoman näköiset pilvet tulivat taiteilemaan taivaan piiloon." En minä onnellinenkaan ole. Aika kuollut vain. Ja vähän väsynyt. Ehkä mä herään tästä. Ja ehkä tänä yönnä yritän nukkua edes tunnin, mikä ei viime yönä tullut täyteen. 

autkoon maa, ja nielköön meidät, tulkoon tulva, ja vieköön meidät

"I'm not happy, but i'm not sad either. Everything is just so tiring.

 I just wanna fall a sleep and never wake up.

 Umm, i would wake up, but not here. Because there's

 nothing. Life gives me nothing here. Here i just... i just am."

Olen ihan liian väsynyt väsäämään tänne minkäänlaista tekstiä.

Oon ollut taas ihan unessa koko päivän. En muista mitä olen tehnyt, 

missä olen ollut, mitä on pitänyt tehdä. Oon vaan ollut väsynyt 

ja niin poissaoleva. Istun ja tuijotan näyttöä, mitäpä nyt kirjoittaisi...

Pariisin kevät on rakkautta. Ja mulla on ikävä sofiaa. ;__; ...come here...

Ja vieläkään en oo keksinyt mihin kouluun haluan. Mitä mä ylipäätään haluisin, en mä tiedää. Joku muu voi päättää mun puolesta mitä mä haluun.