kaikki sun pelkosi, kaatuu sun päällesi

Kello oli ehkä seitsemän, kun heräsin, ja kävelin ulos. Ei väsyttänyt, mutta silti teki mieli vaipua uneen. Teki mieli vaipua uneen ja kadota. Kadota ja haihtua. Vaaleanpunaisten pilvien sekaan. Siinä minä kuitenkin seisoin. Jalat kalliolla. Seisoin, ja ihmettelin vaaleanpunaisia pilviä. Kävelin takaisin sisälle, menin peiton alle ja vaivuin uneen. Uneksin vaaleanpunaisista pilvistä ja siitä, että katoaisin, haihtuisin, vaaleanpunaisten pilvien sekaan.

Mulla ei ole mitään asiaa, pahoittelen tylsyyttäni. Teen luultavasti tänään toisenkin postauksen, kuvia vaan tulossa lisää. Kello on 00:14 ja mun pitäisi nukkua.

0:43

Joka ilta kurkkaan tietokoneen kelloa, 23:55, yleensä se näyttää tota. Joka ilta kuitenkin jotakin vaille 11. Nyt katson ekaa kertaa kelloa koneesta tänä iltana, ja hupsista, se on 23:46. Hassua. Oon vaan koneella, aika valuu, ulkona hämärtyy; valo haihtuu pikkuhiljaa ja katoaa tyhjyyteen, maailma menee pahaa piiloon, juoksee pimeän sekaan ettei kukaan näkisi sitä; tulee pilkkopimeää; silloin kukaan ei saa nähdä, kun kaikenmaailman metsänoliot, kiltit ja pahat möröt ja hassun näköiset kummajaiset heräävät eloon, tanssivat, ääntelehtivät ja nauttivat siitä, että he ovat, mutta kukaan ei tiedä sitä "se oli vain jokin eläin, kun ulkona ääntä pitää" ihmiset ajattelevat, eivätkä tiedä mitä kaikkea mustassa tapahtuu, en minäkään tiedä, ehkä siellä ei tapadu mitään, mutta uskon että tapahtuu, ei kaikki voi olla niin yksinkertaista, eihän?; ja ehtii valoistuakkin, möröt juoksevat piiloon, ne hiljenevät ja lopettavat tanssinsa, niitä ei enää ole, ennen seuraavaa pimeyttä, tuntemattomat äänet katoavat, ja tilalle tulee valo, aamu, ja  lintujen laulu, ne herättävät maailmaa eloon, kertovat uudesta päivästä, uusista mahdollisuuksista, ja siitä miten mukavaa eläminen on, laulakaa, mutta minä en kuule sitä. Huomaan olevani edelleen hereillä. Minulle linnut kertovat että on nukkumaanmenoaika. 

Nyt kello on 23:47, mutta aivan varmasti kun pian katson, se onkin jo 2:37, 3:51, 4:02, 5:16. "Pitäisiköhän mennä nukkumaan...Ehkä, vaikkei väsytäkkään." Sisko herättää mut kun se lähtee kouluun ja se on elossa. Avaan silmät ennenkuin se ehtii huoneeseen ja sanon että olen hereillä jo. Niinkin käy aina, en tiedä miksi. Silti pian olen jo nukahtanut. Herään kymmeneltä ja olo on kuollut. Suljen silmäni vielä hetkeksi, on niin lämmin. Haluaisin vain nukkua. Olla piilossa niinkuin mörötkin ovat. Olenkohan mörkö? Kun yöt elän, mutta kun valo tulee haluan piiloutua muulta maailmalta. Menen keittiöön, juon kupin minttuteetä, ja haluan nukkua. Väsyttää. Sekunnit vierivät, minuutit vierivät, tunnit vierivät. Päivä on mennyt miettiessäni väsymystä ja päivä on mennyt minun ollessa unessa. Illalla kun sisko menee nukkumaan mä vasta herään. 

Ehkä mä tänään menen aikaisin nukkumaan....Jospa olisin aamulla ensimmäistä kertaa pirteä, aikoihin. Voisikohan niin tapahtua. En vain osaa mennä nukkumaan. 23:51

Ennen kahtatoista en ehdi. Pitäähän vielä tehdä koneella kaikkea, siivota, miettiä, olla vain, ja huomata, että on aamuyö. Ehkä sitten voin mennä nukkumaan. En tykkää tästä yhtään.

Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen. persoonallisuustestiä

lasistako tehtiin seinät sydämiin, kun aina joku jossain tuskaa huutaa

Mä just huomasin blogin läpi selattuani, etten ole kirjoittanut itsestäni melkein mitään. Kuka mä edes olen.
Pian 16 vuotias tyttö, elämä edessään. Asun kotona. Periaatteessa. Asun kotona toisessa kodissa. Mulla on vanhemmat ja sisko. Mulla on lemmikkejä. Mulla on muutama ystäväkin. En opiskele. En tiedä mitä haluan. En tiedä haluanko mitään. Liian vaikeelta tuntuu päättää. Varsinkin kun ei ole edes vaihtoehtoja. Tuleekohan niitä koskaan. On asioita mistä mä pidän, ja mitä haluaisin, mutta sitten ajattelen en osaa, muut ovat parempia ja unohdan. Enkä enää muista mitä halusin.

Jos mun pitäisi vastata, mikä on mulle tärkeintä elämässä.. en mä tiedä, ei tohon voi vastata. Tärkeitä asioita kuitenkin tottakai ovat perhe ja ystävät. Keikat ovat melkein yhtä tärkeitä, miten tyhmältä tämä kuulostaakin. Välillä tuntuu, että elämä perustuu vain niiden ajattelun ympärille. Kaiken muun arjen lisäksi, siis.
Musiikki vaikuttaa. Auttaa ja parantaa. Niin se on mulle tehnyt. Technicolour (jimi), Simple Plan, Klamydia, Uniklubi, We the kings, Apulanta, Pariisin kevät. Ei se ole vaan ne bändit, se on ne ihmiset. Niiden sanat parantaa. Noista on muistoja.

Musiikki, tee, kynttilät, suitsukkeet, korkeat paikat, itkeminen, itkemättä oleminen, ahdistus, ilo, toivo, hymy, värikkäät aamutaivaat, hämärät illat, valoisat aamut, yksinolo, valvotut yöt, paha olo, hyvä olo, ajattelu, kirjat, supernatural, simple plan, väsymys, epäsosiaalisuus, välillä jopa ystävät
Nuo sanat kertovat varmasti jo aika paljon siitä, kuka minä olen. Olenko edes?
Mitä mä nyt teen? Nyt mä istun liian matalassa nojatuolissa, kuuntelen kun jussi selo laulaa "miten elämä voitetaan, kun sydän vuotaa haluaa" ja palelen. Ehdinköhän tänään nukkumaan ennen kahtatoista. En usko, niin tapahtui viimeeksi ennen kesälomaa.

Lähiaikoina on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Mun ajatukset on muuttunut ja silti ne pysyy samana. Jotkut asiat on saaneet mut hymyilemäänkin. puhunkohan mä nyt jo liikaa...
"hymy löytyy lasin alta" jatkaa jussi. Ton mä kuulen uudestaan marraskuun 10. päivä. Livenä. Ja näen taas sofian. Voikohan pariin päivään mahtua noin paljon kaikkea mukavaa? Mä odotan ja näen sitten.

Mä piilotin tän blogin yhdessä kohtaa, koska on asioita mitä mä pelkään. Jos joku tajuaa. Ja myös siksi, koska oon liian epävarma. Haluaisin piilottaa taas blogini, ja sitämyötä itseni. En tiedä, en tykkää ajatuksesta, että joku tuntisi mut. "Tunteeni on sekaisin, pohjassa, taivas on kiinni, ylös nousta en halua" laulaa Jussi taas, ja mä sanon hyvää yötä, teille.

enkä mä väitä enää olevani

Jonkun mielestä mun saattaa olla turhaa ees pitää blogia, kun tänne niin harvoin kirjoittelen, ja kun niin vähän kuvia lisäilen. Silti tahtoisin jakaa jotakin maailman kanssa. Tekstinpätkiä, satunnaisia kuvia. Jotain mikä ei kuitenkaan ole kovinkaan tärkeää. Minulle se on silti suuri helpotus, kun joku muukin tietää. Niin, mitä tiedätte. En minä tiedä, jotakin minusta ehkä.

Syksy menee eteenpäin ja mä oon paikallani. Nyt on jo syyskuu. Kummallista. 

Kohta on talvi. Sitten on kevät, kesä, syksy ja taas 

talvi. Aika menee niin nopeesti. Menen keittämään teetä ja lämmittelemään.