En oikeen tiiä mitä kuuluu. Tänään(kin) oon vaan kotona. Ei kiinnosta lähtee mihinkään. Ja ei oo ees mitään minne menis tai kenen kaa ois joten ei täs paljoo vaihtoehtojakaan oo. No ens viikolla taas Satin Circuksen keikalle. Se vähän parantaa tätä tyhmää tyhjää oloo. Jotain venattavaa taas. Ehkä mun pitäis oikeesti yrtittää olla sosiaalisempi enkä vaan aina ois yksin, mut mä en vaan jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa. Mieluiten kuuntelen kotona yksin musiikkii ja teen jotain. Tai en mitään.
Tänään heräsin tosi aikasin. On ollu onneks ees hiukan parempi päivä ku eilen. AIka on menny nopeesti ja hyvä kai niin. Mulla ei oo nyt ees mitään kirjotettavaa, halusin vaan tulla vähän valittaan ja laittaa pari rumaa naamakuvaa. Oon varmasti maailman tylsin ihminen ja tä on maailman turhin blogi. Huomenna ehkä jotain järkevämpää ja kivempaa tekstiä, nyt en pysty kirjottaa enempää.
" Useat päivät olleet helpompia kuin eiliset. Tiettyyn rajaan asti pidin siitä, kun en huomannut mistä se kertoo.
Päivääkään ei muta kuin vapaaehtoista sokeutta.
Taistelun jälkiä on vaikeaa, piilottaa. Mut toisaalta niistähän voi olla niin ylpee.
Paljonko oikeastaan haluaa muistaa. Virheistä vain oppiakseen . Jota ei tunnusta.
Vastaukset vääriin kysymyksiin. Tilanteen tähden, sumua nähden."
Mun on ikävä Apulantaa. Tonia. Toivottavasti nään ne pian, koska mä en enää kestä muuten.
Kiitos taas ihanat. Aina teidän keikkojen jälkeen mun on taas niiiin paljon parempi olla, ja saan tositositosi paljon voimii jaksaa. Paitsi että nyt mul on vaan ihan hirvee olo. Koska mä en yksinkertasesti kestä, haluun takas. Tajusin taas, että Satin Circuksen keikoilla mulla on vaan hyvä olla, ei kotona, ei missään muualla. Ei ainakaan sillai samalla tavalla. En vois ees kuvitella millasta mun elämä olis ilman Satin Circusta. Varmasti ku jotain hirveetä unta. Koska muutenki on jo aika hankalaa. SC & sen musiikki tekee mut maailman onnellisimmaksi. Ja joskus maailman surullisimmaksi. SC on muuttanu mua ja mun ajatuksia niiin paljon, mun koko elämää. Tosi paljon. En tiiä voiko kukaa koskaan ymmärtää miten tärkeitä pojist on tullu mulle. Tai no toiset fanit tietenkin. Mut ääh, en osaa ees selittää. No, ehkei mun tarvitse. Onneks olin perjantaina ja lauantaina maailman onnellisin. Ja nyt oon maailman surullisin koska haluun vaan takasin niiden keikalle. Haluun ees olla varma että pian pääsen, mutta en oo varma. Jos tietäisin et pääsen jaksaisin varmaan paljon paremmin. Mut heii, kiitos pojat kaikesta, toivottavasti nähään pian... ♥ Perjantain Glorian keikka oli upee. Ja te olitte upeita. Again. Joten kiitti siitäää. Oli taas niin kivaa laulaa mukana, tanssii, hyppii, hymyillä, olla vaa onnelline ja unohtaa kaikki tyhmät asiat kokonaan. :)
Ja Lauantaina lintsillä, miau, ihanaa ♥ Oli kiva sää. Vaiks ihan sikakylmä oliki. Ja kivoja biisejä, tietty. Kivat pojat. Kivaa seuraa. Kaikki oli vaan parasta ja kivaa ja ihanaa. Haluisin taas alkaa höpöttää siitä miten paljon noi ihanuudet mulle merkitsee, miten paljon ne ja niiden musiikki on mua auttanu ja kuinka onnelliseks SC mut ylipäätään tekee. Mut tulis ihan kamalan superpitkä teksti taas, joten en jatka enempää. Superiso kiitos vielä Lintsinkin keikasta.
JA EMMA ON LIVENÄ IHAN HUIPPU! Muutenki oon niiiin ylpee Kripestä, Axelista, Ollista ja Paulista. Emmasta ja siit musavideosta tuli niiin parhaita, ja aaaa, kohta pojat vallottaa koko maailman n_n' ♥ Hyvä te!
Haha onnistuihan ees yks niistä kuvista ku otin Kripen kaa, niitä tuliki sit esim. sata otettuu.... Mut ei se mitään nä on aika hauskoja :D ♥
hahahaha ja tällasii löysin kamerasta, kaveri oli paparazzannu ku menin vielä sanoo heipat kripelle :D Mut aww, ikävä on.
Pojat on muuttanu kyllä niin paljon kaikkee. Kiitos teille vielä ihan parhaista keikoista, kiitos kuvista ja miljoonista haleista taas. Joita haluun kyllä lisää esim. heti ;__; murr.
Love youuu. Love you all ♥
Onneks mun lempibändi on paras ikinä. Ja pojat on parhaita ikinä. Ilman en pärjäis enkä ees haluis pärjää.
NII JA KAIKKI MENEE KUUNTELEMAAN EMMAN JA TYKKÄÄMÄÄN SATIN CIRCUKSESTA FB.SSÄ EIKS NII?
En edes tiiä mistä alottaa. Kaks edellistä päivää oli mun elämän parhaimpia. Arto ja koko Pariisin Kevät on rakkautta. Tosta risteilystä tuli parempi kuin oisin ikinä voinu kuvitella. En ois osannut ees haaveilla siitä mitä tapahtui. Muutuin hetkessä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Ennen keikkaa pääsin juttelemaan ihmisen kanssa jota mä eniten arvostan koko maailmassa. Mulla ois ollu sata asiaa sanottavana, mutta mun antama kirje kertoi niitä samoja asioita.
Eturivi. Keskellä. Täydellisyyttä. Alkukeikka oli myös täydellinen, mutta kolmas biisi, meteoriitti, mullisti kaiken. "Tä on sulle, Aliisa" Katsoin tuota täydellisyyden ilmentymää pitkään suoraa silmiin ja pitelin kädestä. Itkin, enkä uskonut että olin oikeasti siinä hetkessä, missä mä olin.
Seitsemän sekuntia aikaa katua sun tekoja
kauheimma jutut sä voit jättää kertomatta
mitä jos meteoriitti tippuu päähäsi ennen kuin
ehdit sanoa ne kaikkein tärkeimmät sanat
minä en unohda sinua koskaan vaikka en muistaisi omaa nimeäni
sinä saatat olla juuri se joka sattumalta
minut pelastaa meteoriitin alta
jos osaisit väistää yllätyshyökkäyksen
taikka olisit panssaroitua terästä
olisitko haavoittumattomana onnellinen
vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä
Toi mikään ei tunnu jotenkin vieläkään todelliselta, koska mulle ei ikinä tapahdu mitään noin hyvää. Mut yleensä jätetään huomioimatta. Mutta teitä mä en unohda koskaan, vaikka en muistais mun nimeäni. Mun lempibiisejä. Ei sitä tunnetta voi ees yrittää selittää. Se on sellainen olo kun näet sun elämän sun edessä, kaikki pahat asiat unohtuu, ja haluut vaan jäädä siihen hetkeen. Hymyilyttää ja itkettää, ja ei ymmärrä tilannetta. On ihan toisessa maailmassa, kaikki on kaunista ja on niiin hyvä olla. On tosi kevyt olo. Laittaa silmät kiinni ja tuntuu että se kaikki ois vaan satua. Tai unta. Liian pian se oli ohi, mutta mä muistan vieläkin miltä musta tuntui. Laitan meteoriitin soimaan ja suljen silmät ja oon taas jossain ihanassa paikassa. Mä kuolin. Onnesta. Mut silti tuntui siltä että olin enemmän elossa kuin koskaan ikinä ennen.
Keikka loppui ja silti mulla oli viel hyvä olla. Sain niin paljon voimia, ja tiesin että ton kokemuksen jälkeen jaksan paljon paremmin. Elämää ja kaikkea, mun ajatuksia ja pelkoja. Ja jotkut ajatukset sain unohtaa kokonaan. Kuinka pitkäks aikaa sitä en tiedä. Sanoin etten kestä syksyyn asti, kun keikkailu jatkuu. "Tietenkin jaksat" :) Ehkä mä sit jaksan. Jos Arto niin sanoo.
Tultiin turkuun ja mua harmitti kun en ollut kertaakaan ääneen kiittänyt Artoa. Olin varma ettei enää laivassa nähdä, koska aika oli melkei loppu. Itketti ja ahdisti, ja oli tosi paha olla, koska tuntui että tä juttu oli vielä kesken. Kun en ollut päässyt yksin, ilman ketään muuta, kiittämään Artoa, kun siinä ei ollut ketään muuta. Koska oltais nähty seuraavaks vast syksyllä, ja en tiedä sanoinko vieläkään tarpeeks selvästi, miten paljon kaikki tä mulle merkitsi. Ihan kaikkea. Ihan viimehetkillä näin kun Arto oli menossa hissiin, ja mä epäröisin että meenkö puhumaan, koska en halua että mua pidetään kauheena vaanijana. Ei ollu kauaa aikaa, ja mun oli pakko mennä, vaikka pelotti, enkä edes tiedä miksi. Ehkä koska tä koko asia on mulle niiin tärkeä. Arton katseessa on jotain. Jotain lohduttavaa ja toivoa antavaa, en oikeasti tiedä mitä se on mutta en oo tiennyt että sellainenkin asia voi vaikuttaa muhun näin suuresti.
"Oikeesti, mä toivon sulle kaikkea hyvää, ota iisisti"
Ja sain halata ihmistä joka on vaikuttanu mun elämään, varsinkin viikonlopun jälkeen, enemmän kuin voin ees itsekkään uskoa.
Tä loppu jotenkin sulki laivan tapahtumaketjun ympyrän täydellisesti.
Ilman Pariisin kevättä mä olisin tosi hukassa. Ne on mun pelastajia. Tän kaiken jälkeen, Arto on. ♥ Jokainen sana minkä hän laulaa menee suoraa mun sydämeen, ja tulee suoraa sen sydämestä. Hyvistä asioista tulee huonot puolet esille, ja huonoista myös hyviä. Pariisin kevät on mulle toivoa antava bändi, mikä tietää että on vaikeaa, ja käskee olla luovuttamatta. Huonoja asioita saa surra, mutta ne ei saa ottaa valtaa ajatuksissa. Sen sijaan, että keskittyy siihen, mikä maailmassa tai itsessään on vialla, kannattaa keskittyä siihen mitä voisi tehdä muuttaakseen niitä asioita, tai vaan keskittyä kaikkeen hyvään, niin vähän kuin sitä ehkä onkin, ja yrittää nähdä maailma ja elämä kauniina. Jos se ei sitä ole, muuta jotakin. Mulla se ei ehkä ollut, mutta Pariisin kevät teki siitä kauniin, ja nykyään on mun suurin voimavara, ja hyvän olon lähde, joka saa mut jaksamaan. Hymyilemään, ja puolestaan itkemään. Auttaa mua näkemään asioita, mitä ennen en oo huomioinut. Herättää mut eloon, ja herättää mun sisällä tunteita, mitä mikään muu asia/bändi/musiikki/ihminen ei onnistu herättämään. Moni juttu vain tappaa niitä hiljaa. Onneks maailmasta löytyy vielä yks hyvä asia.
Kädet osuu maahan ja ensimmäinen ajatus on olla
nousematta enää koskaan, luovuttaa suosiolla
jäisit vain siihen eikä kukaan tulisi
tulisi yö ja kasvattaisit juuret maahan, tuntisit sen sydän lyö
olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suuta
olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta.
Kaikki on nyt vaan jotenkin niin epätodellisen hyvin. Itkettää ja ahistaa tälläkin hetkellä. En saa oikeen selvää mun tunteista. Itkenkö koska oon niin onnellinen vieläkin, vai itkenkö koska on niin paha olo kun toi kaikki on takana, ja joudun odottamaan seuraavaa keikkaa monta monta kuukautta. Ja silloinkaan en varmaan henkilökohtaisesti tapaa ihmistä jonka haluaisin tavata. Ja vielä kerran kiittää. Mun on turha enää selittää. Pariisin kevät, merkitsee tällä hetkellä mulle ihan kaikkea. Viikonlopun tapahtumat antoi jotenkin kaikelle ihan uuden merkityksen. Mun ajatuksetkin muuttui paremmiksi, joidenkin asioiden suhteen. Tällä hetkellä oon maailman onnellisin ja maailman surullisin ihminen samaan aikaan. Siks koska 2 viimeistä päivää oli mun elämän parhaimmat, ja siks, että ne päivät on nyt takanapäin.
PARIISIN KEVÄT, KIITOS. ♥
Ootte mulle koko maailmasta tärkein asia.
Ja ootte vaikuttaneet enemmän kuin mikään muu.
Muuttaneet mua ja auttaneet.
Kiitos.
Kaikesta.
Superhuonolaatuinen ja äänenlaatu maailman huonoin, mut painovoimaa♥
Heipähei. Enpä oo aikoihin kirjoitellutkaa. Ei oo ollu aikaa eikä innostusta, lähipäivät oon vaan nukkunut ja kuollu ja kaikkee ei-niin-mukavaa. Paitsi ehkä Apulannan kuunteleminen on mukavaa.
Oon ollu normaalii sosiaalisempi, mutta en tiiä, ei se ollu kivaa. Joten nyt oon taas epäsosiaalinen, jee. Harmittaa ku en taida päästää Perjantaina SC:n keikalle ;__; Nyt oon nähny pojat joulukuussa caribialla, tammikuussa vuotalon keikalla, helmikuussa jääpuistossa ja maaliskussa Pasilassa siellä YLE jutussa. Mutta ku köyhä olen, niin tonne Kouvolan keikalle en taida päästä.... *itku* Toi mun ja Kripen kuva on sieltä YLE:n jutusta, mihin vaan 15 tyyppiä pääs, ketkä voitti yhessä kisassa. Ja jeeee, i was one of those lucky peopleee. Ihan hiiiiirmu kova ikävä poikia...
Tulispa jo kesä. Nyt ei oo oikeen mitään. Kaikki päivät samanlaisia. Mut jeee vähän yli 2 viikkoa ja sit katsoon Pariisin kevättä laivalle ♥ Eniten mä kuitenki haluun sen kesän. Festareita joissa useissa toivottavasti Apulantaa, ja sit voin nähä kaikkia ihania taas. Tossa joitai rumia viimeviikkosia kuvia.
..JA..
HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ TONI ♥
Eilen laitoin tolle Jumalalle kirjeen postiin, ja tais siellä synttärilahjaki olla mukana ^^
Tänään näytän vaarallisen hirveeltä, ja nyt mä lähen kävelemään jonnekkin koska ulkona on niin kiva ilma.
