Minä ja meri

Kävin mun vanhassa koulussa (yläasteella) yks päivä ja tuli asioita mieleen.

Minä ja meri

Minä olen aina rakastanut merta. Ja oikeestaan myös pelännyt sitä, koska liian useesti kävelen meren rannalle, annan varpaiden kastua, ja mietin, miltä tuntuisi antaa aaltojen kiemurrella mun keuhkoihin ja tukehduttaa mut niiden kauheuteen ja siihen kauneuteen. Koska tavallaan hukkuminen on mun mielestä kaunista. 

Olen tyttö. Asun Naantalissa, kaupungissa, jossa auringon pitäisi aina paistaa ja elämän pitäisi olla valoisaa. Mun kohdalla se ei niin ole. Vaikka mä pidänkin auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin ei se oikeen kuvasta mua. Eniten mä pidän hämäristä, tuulisista ja hieman viileistä illoista. 

Mulla on äiti ja isä, aivan kuin normaaleissakin perheissä. Asun omakotitalossa Naantalissa, aivan luonnonmaan perällä. Täällä, missä on paljon merta. Koulussa menee ihan hyvin. Mulla on kavereitakin, mutta useiden kanssa välit ovat viileentyneet. "Omistan" yhden hyvän ystävän. Musta tuntuu, että ilamn sitä oisin kuollut, ei.. musta tuntuu että ilman sitä mun olo ois kun kuolleella. Hänen olemassaolonsa antaa mulle edes yhden hyvän syyn, että voin valehtelematta sanoa olevani onnellinen. Välillä oon hajalla, välillä hymyilen. 

Ovi mun takana paukahtaa kiinni. Naantalin autinkona tunnettu suuri keltainen valopallo, joka oikeasti sijaitsee miljoonien kilometrien päässä, piiloutuu tiheän mäntymetsän suojaan. Ajattelen merta ja toivon olevani kuollut. Joka sekunti toivon, että äskeinen hengenveto olisi viimeinen. Ei se koskaan ole niin. Nyttenkin kävelen sateen kastelemaa hiekkatietä pitkin kohti meidän rantaamme, ja hengitän. Sade ropisee maahan, ja samalla kasvattaa Naantalin öljyjalostamon saastuttamaa merta. 

Lokkien kirkuminen tappaa korviani. Näyttää siltä, kuin taivaalla olisi menossa sota, kun naurulokit taistelevat hyönteisistä, jotka eivät koskaan tule loppumaan. 

Tummanvihreä vesi kuohuaa meressä ja näyttää siltä, kuin se olisi valmiina tappamaan kaiken elollisen. Välillä näen silmissäni valmiin suunnitelman siitä, miten annan aaltojen pyyhkäistä ylitseni ja viedä minut mukanaan kuolemaan. Näin minä ajattelen juuri näinä päivinä, kun mädäntynyt levien peittämä ruumis itämeren pohjassa tuntuu kauniimmalta vaihtoehdolta kuin eläminen. Olenhan jo periaatteessa kuollut, sisältä. "Niin kuollakseen on elossa, enimmäkseen jo kuollut." 

Meri kuiskaa korviini kuoleman sointuja. Meri kertoo, että minun pitää lähteä sillä hetkellä, kun siltä tuntuu. 

Ajatukset paperilla ovat liian vaikeita tulkittaviksi, jos niitä ei omakohtaisesti ymmärrä. Meri yrittää vakuuttaa minua sen kauneuden tarjoamasta pelastuksesta. Lokkien kirkuminen yltyy, aallot lyövät rantaan ja samat ajatukset kiertävät kehää päässäni, yhä uudestaan ja uudestaan. 

Meri yrittää kertoa minulle hienovaraisesti, että minun olisi parempi muuala, että kuoleman valtaama paha maailma ei ansaitse minua. Lopulta kuiskatut sanat yltyvät meren raivoksi. Myrskyn myötä aallot huutavat minulle"Saastainen tyttö et ansaitse elää!", ja minä lähden. 

Ehkä joskus pikkulapset sukellellessaan löytävät levän peittämän ruumiini ja miettivät "Mikä mahto olla tuon tytön tarina, jonka meri on raivoissaan niellyt." 

Annan isovarpaani rikkoa tyynen merenpinnan. Vastahan täällä myrskysi. Hah, Naantali, kyllä sinunkin loppusi vielä koittaa, ehkä eri tavalla, ehkä ei. Ehkä meri tappaa sinutkin.
Annan peilityynen pinnan rikkoutua.

Annan itseni vajota.

En taistele mitään vastaan...

..en edes kuolemaa

..ja annan sen ottaa minusta kiinni.

Jokaisella on eri kohtalo.

Minun kohtaloni on hävitä. 

Toi oli joku kirjotelma ysin keväältä, minä ja meri

Löysin äsken siivotessani, ja päässä ei ajatuksia kulkenut joten kirjoitimpas sen tänne. Osa totta osa ei.

Jotain sähläämistä tosta seuraskin sillon. Ehehehehe.

Ja tässä tä mun uus rakkaus ♥ (septum)