yö

Alastomat puut heittävät hämärälle tielle vänkyräisiä varjojaan, kun sulanut kynttilä käsissäni kävelen loivaa alamäkeä merelle päin, sinne, missä lokit laulavat suruvirsiä. Hämärtynyt ilta on nyt kokonaan vetäytynyt mustan verhon taakse, ja pimeys kuiskii pahoja sanoja korviini. Koitan olla kuuntelematta ja kävelen eteenpäin. Möröt valehtelevat. Ystävääni kuuta ei näy, mutta sen valo hohtaa pilven takaa niin, että tiedän missä kohtaa taivasta se on minua piilossa. Pidän kai siitä liikaa. Niin... Tähtiä on monta. Tunnistin otavankin. Pieniä tähtiä yhdessä kasassa. Iso tähti. Kohta, joka on paljas tähdistä. Lentokoneita ja tähdenlento. Samalla sekunnilla kun näin sen, olin jo mielessäni lausunut toiveeni. Tiedän ehkä sittenkin mitä haluan. Toteutuukohan toive koskaan, se jää nähtäväksi. Kuu on edelleen piilossa, nyt niin, että minun täytyy katseellani sitä etsiä. Kynttilänliekki luo pienen valokehän ympärilleni. Joidenkin mielestä valo voisi tuoda turvaa, mutta minua se vain hermostuttaa. En halua tietää liikaa. Se voisi paljastaa pensaiden takana piilossa olevien otusten silmät, tai jotain muuta, mitä minun ei tarvitsisi nähdä. Ei pimeyttä saa yrittää valaista, sen kuuluu olla salattu. Ei pimeyttä koskaan opi täysin tuntemaan. Puhallan kynttilän liekin sammuksiin, olen nyt pimeyden armoilla. Jatkan loivan alamäen kävelemistä merelle päin, ja toivon, että toiveeni kuultiin... Enkä minä oikeastaan edes pelkää pimeää.