lasistako tehtiin seinät sydämiin, kun aina joku jossain tuskaa huutaa

Mä just huomasin blogin läpi selattuani, etten ole kirjoittanut itsestäni melkein mitään. Kuka mä edes olen.
Pian 16 vuotias tyttö, elämä edessään. Asun kotona. Periaatteessa. Asun kotona toisessa kodissa. Mulla on vanhemmat ja sisko. Mulla on lemmikkejä. Mulla on muutama ystäväkin. En opiskele. En tiedä mitä haluan. En tiedä haluanko mitään. Liian vaikeelta tuntuu päättää. Varsinkin kun ei ole edes vaihtoehtoja. Tuleekohan niitä koskaan. On asioita mistä mä pidän, ja mitä haluaisin, mutta sitten ajattelen en osaa, muut ovat parempia ja unohdan. Enkä enää muista mitä halusin.

Jos mun pitäisi vastata, mikä on mulle tärkeintä elämässä.. en mä tiedä, ei tohon voi vastata. Tärkeitä asioita kuitenkin tottakai ovat perhe ja ystävät. Keikat ovat melkein yhtä tärkeitä, miten tyhmältä tämä kuulostaakin. Välillä tuntuu, että elämä perustuu vain niiden ajattelun ympärille. Kaiken muun arjen lisäksi, siis.
Musiikki vaikuttaa. Auttaa ja parantaa. Niin se on mulle tehnyt. Technicolour (jimi), Simple Plan, Klamydia, Uniklubi, We the kings, Apulanta, Pariisin kevät. Ei se ole vaan ne bändit, se on ne ihmiset. Niiden sanat parantaa. Noista on muistoja.

Musiikki, tee, kynttilät, suitsukkeet, korkeat paikat, itkeminen, itkemättä oleminen, ahdistus, ilo, toivo, hymy, värikkäät aamutaivaat, hämärät illat, valoisat aamut, yksinolo, valvotut yöt, paha olo, hyvä olo, ajattelu, kirjat, supernatural, simple plan, väsymys, epäsosiaalisuus, välillä jopa ystävät
Nuo sanat kertovat varmasti jo aika paljon siitä, kuka minä olen. Olenko edes?
Mitä mä nyt teen? Nyt mä istun liian matalassa nojatuolissa, kuuntelen kun jussi selo laulaa "miten elämä voitetaan, kun sydän vuotaa haluaa" ja palelen. Ehdinköhän tänään nukkumaan ennen kahtatoista. En usko, niin tapahtui viimeeksi ennen kesälomaa.

Lähiaikoina on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Mun ajatukset on muuttunut ja silti ne pysyy samana. Jotkut asiat on saaneet mut hymyilemäänkin. puhunkohan mä nyt jo liikaa...
"hymy löytyy lasin alta" jatkaa jussi. Ton mä kuulen uudestaan marraskuun 10. päivä. Livenä. Ja näen taas sofian. Voikohan pariin päivään mahtua noin paljon kaikkea mukavaa? Mä odotan ja näen sitten.

Mä piilotin tän blogin yhdessä kohtaa, koska on asioita mitä mä pelkään. Jos joku tajuaa. Ja myös siksi, koska oon liian epävarma. Haluaisin piilottaa taas blogini, ja sitämyötä itseni. En tiedä, en tykkää ajatuksesta, että joku tuntisi mut. "Tunteeni on sekaisin, pohjassa, taivas on kiinni, ylös nousta en halua" laulaa Jussi taas, ja mä sanon hyvää yötä, teille.