pois enää pääse ei

"Katsoin sinuun ja kysyin mikä sinun on. Jatkoit vain tyhjään tuijottamista, sanoit että olit kovin väsynyt. Yritin vääntää hymyn kasvoilleni,jospa se tarttuisi sinuun. Miten se voisi tarttua kun hän ei huomaa minua. Istun penkille ja kuiskaan korvaasi sanoja huomisesta, joiden piti lohduttaa. Silmästäsi valuikin kyynel ja tajusin tehneeni jotain väärin. Sinä sanoit heikolla äänellä, että pelkäsit niin kovasti huomista."

Kävelin tänään ulos ja säikähdin sitä lehtien määrää. Ihan oikea syksy. Tuuli, ja taivas oli värjäytynyt harmaksi. Yksinäiset mustat linnut seikkailivat pilvien seassa ja tuntui kuin ne olisivat kadottaneet äänensä. Kasvoille satoi, meikit alkoivat pisaroiden mukana valumaan pitkin poskia. Montakymmentä vuotta vanhan vaahteran ylimmät oksat yrittivät alastomina koskettaa taivasta. Alempana oli vähän kuihtuneita punaisenkirjavia ja ruskeansävyisiä lehtiä, nekin tekevät kuolemaa. Periaatteessa syksyllä tuntuu kuin heräisin uudestaan eloon, silti olo on yhtä kuollut, kuin makaisin mädäntyneiden lehtien seassa soratiellä. Kaikki on kyllä hyvin. En ole surullinen. "Juuri kun taivas oli selkiintymässä, uudet onnettoman näköiset pilvet tulivat taiteilemaan taivaan piiloon." En minä onnellinenkaan ole. Aika kuollut vain. Ja vähän väsynyt. Ehkä mä herään tästä. Ja ehkä tänä yönnä yritän nukkua edes tunnin, mikä ei viime yönä tullut täyteen.