torstai 25. lokakuuta 2012

valkoinen suruverho piilottaa maan

Tyttö käveli ulkona. Seisoi mäella ja katseli taivasta. Hän katseli kuolleita puita, ja sumeaa kuuta. Kuu yrittää ehkä kertoa jotain, mutta tyttö ei saa siitä selvää. Ehkä se kertoo tulevasta talvesta. Se pelottaa. Talvi. Kun tulee talvi, tyttö muistaa asioita, se tuo muistoja, edellisten talvien pahaa oloa tullessaan. Olisikohan tämä talvi erilainen. Kuu muistutti tyttöä jostain menneestä, ja hän saattaa tietää mistä. Asiat eivät välttämättä muutu paremmiksi. Tulee talvi, kuu kertoi, että tuleva talvi poikkeaa edellisistä. Tapahtuu jotain suurta. Tai jotain pientä ja merkittävää. Niin tyttö tämän viestin tulkitsi. Hän kävelee mäkeä alaspäin, ja katselee ympärilleen. Hän tuntee jotain. Onko se lähestyvä talvi. Onko se pelko, vai ilo siitä. Onko se tyhjyys. Hän ei tiedä. Edelleen tyttö tarkkailee ympäristöä ja kuuntelee metsästä kuuluvia ääniä. Missään ei näy mitään, kuin koko maailma huutaisi tyhjyyttä. Niin kovaa, ettei tyttö edes kuule ääntä. Onko maailma oikeasti ihan tyhjä? Onko tyttö aivan yksin. Ovatko kaikki muut kadonneet, lähteneet kauniimpaa maata etsimään. Tämähän on kaunis. On tummansininen taivas, sininen ympäristö, sinisenhämärä metsä, kaikki on niin sinisen rauhallista. Vaikka maailma onkin täysin pilalla, voi siitä silti ajatella kauniisti. Jos osaa. Vaikka maailma  on itsessään maailman rumin asia. Taivas on kaunis. Toivottavasti paha ei saastuta sitäkin.
Tyttö katsoo edelleen kuuta. Oksien välistä, se näyttää silti niin kauniilta. Tyttö avaa suunsa, ja puhuu. Hän kertoo ääneen, miten hän periaatteessa odottaa talvea, vaikka se toisikin tullessaan pahaa oloa. Tyttö sanoo, että paha olo tuntuu hänestä jollain lailla hyvältä. Hän ei osaa selittää. Voiko se edes olla niin. Ehkä tämä hyvältä tuntuva paha olo, ei olekkaan pahaa. Ehkä se on hyvää oloa. Ehkä yksin metsässä  lumen seassa käveleminen ja pahojen ajatusten ajatteleminen, on onnellisuutta. Ehkä katolla, lumessa, mekko päällä istuminen ja taivaan ihailu on hyvää oloa. Mutta silti, jo sana talvi, luo jonkinlaisen tunnelman, mitä tyttö ei osaa selittää. Onko se jotakin mennyttä, vai onko se jotakin tulevaa. Onko sitä edes olemassa, tai tuleeko se edes ikinä. Kukaan ei tiedä, eikä kukaan voi sitä tytölle selittää. Ei edes ystävä kuu.
Tyttö huomaa olevansa ulko-ovella, ja tajuaa että pian se kauneus ja ajatukset hänen ympäriltään katoavat. Hän kääntyy ympäri ja miettii puhuiko hän tosiaan yksinään. Ei, hän puhui kuulle. Niin hän luulisi. Ovathan tähdetkin vielä piilossa.

Nyt maassa on lunta. Nyt on talvi. Nyt kello on 2:22 ja katselen ulos ikkunasta, ja muistan mitä talvi on. Miltä se tuntuu. Taas.

2 kommenttia: